Runoilija Cia Rinteen ja Tuli & Savun päätoimittaja sekä runoilija Paavo Kässin kirjeenvaihtoa digitaalisesta kirjallisuudesta.
PK:
Luonnostelen tähän avausviestiin ajatuksia, joita digitaalinen kirjallisuus minulle tuo mieleen. Pyrin olemaan koherentti parhaani mukaan, mutta toisaalta ajattelu ja kirjoittaminen on minulle loppujen lopuksi aina jollain tasoin koettelevaa hapuilua… joten katsotaan miten käy!
Olen taustaltani pelikäsikirjoittaja, säveltäjä ja runoilija, ja viime vuodet olen työskennellyt paljon digitaalisen materiaalin, pääasiassa pelien, parissa. Pelit ovat opettaneet ajattelemaan, mitä kaikkea teksti voi digitaalisessa – tai oikeastaan missä tahansa – ympäristössä olla. Videopeleissä tekstiä käytetään hyvin rikkailla tavoilla, ja se esitetään niin intuitiivisesti, ettei pelaaja edes huomaa, miten erikoisesta prosessista oikeastaan on kyse. Teksti voi kantaa informaatiota, olla vuorovaikutteista, muuttaa muotoaan jonkin ohjelmoidun proseduurin kautta, ilmaista itseään äänen kautta jne.
CR:
Pitää myöntää, etten tiedä pelistä yhtään mitään enkä ollut tietoinen siitä, että siinä on kieli mukana, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, etten ole ikinä pelannut elämässäni.
PK:
Suhtaudun eri ilmaisutapoihin (visuaaliseen, äänelliseen, haptiseen) synesteettisesti ja metonyymisesti; minulle ääni on aina kytköksissä ruumiiseen ja näkyvä ruumis ääneen, ja tämä näkyy myös omissa töissäni. Kirjoittamisellani yritän tavoitella erilaisia aisteja ja sitä, miten kirjaimet voisivat olla muutakin kuin pelkkiä kuvauksia jostain. Minua kiinnostaa kirjoitetun kielen voima.
CR:
Ehdottomasti, minuakin kiinnostaa se, että kirjaimet (tai sanat) voivat olla muutakin kuin pelkkiä kuvauksia muusta. Etteivät ole pelkkiä työkaluja. Stefan Ripplingerin mielestä kirjallisuus on jaettu kahteen kenttään: on kirjailijat, jotka kirjoittavat sanoja maailmasta, ja sitten kirjailijat, jotka kirjoittavat sanoja sanoista, tai sittenkin sanoja sanoista maailmassa. Olen ajatellut sitä jossain mielessä kieli-arkeologiana. Joskus voi ilmestyä kiinnostavia rhizoomeja, juurakkoja, ja kielten etymologia on niin kiinnostavaa, oli se sitten oikeaa tai fiktiivistä.
PK :
Kuitenkin kun puheeksi tulee digitaalinen kirjallisuus, alan ajatella oikeastaan vain yhtä kysymystä: miksi digitaalista? Minulla ei ole mitään digitaalista kirjallisuutta vastaan, päinvastoin: olen itse hyvin utelias uusien ilmaisukeinojen suhteen. Sen sijaan minun on ehkä hieman vaikea saada otetta digitaalisesta kirjallisuudesta, koska sillä ei tunnu olevan mitään tiettyä, selkeää paikkaa (ikään kuin ei-digitaalisella kirjallisuudella olisi). Onko digitaalinen kirja pikemminkin installaatio taidenäyttelyssä kuin jokin internetsivu? Kirjan voi ostaa tai lainata kirjastosta, mutta digitaalinen ja (jollain tavalla) tekstimuotoinen teos – missä se on? Jos se on näyttelyissä, niin onko se enemmän katsoja-lukijan vastaanotossa pikemminkin visuaalista taidetta kuin kirjallisuutta? En pyri esittämään tässä mitään puhdasoppista kategorisointia siitä, missä kirja alkaa ja jokin muu taidemuoto loppuu. Yritän vain hahmotella, mitä digitaalinen kirjallisuus (minulle) voisi käsitteellisesti tarkoittaa.
Tämä ehkä liittyy siihen, miten suhtaudun kirjoittamiseen pelkistetysti ja anarkistisesti: jokaisella on oikeus milloin vain tarttua kynään ja kirjoittaa ajatuksensa ylös. Tai vielä arkaaisemmin: piirtää sormella kuvioita hiekkaan ja estetisoitua niistä. Digitaalisuus tuo kirjalliseen ilmaisuun hillittömän määrän kaikenlaisia mahdollisuuksia, mikä tuo mieleen säveltäjä Einojuhani Rautavaaran tavan lähestyä elektronisen musiikin säveltämistä. Havahduttuaan aikoinaan uudenlaisen säveltämismuodon mahdollisuuksiin Rautavaara huomasi samalla, että jos kaikkea voi tehdä, katoaa työstä kiintopiste. Siksi Rautavaara päättikin luoda erilaisia rajoitteita, jotta säveltäminen ylipäätään tulisi mahdolliseksi.
Samalla digitaalisuus tuntuu myös lisäävän pääomavaatimuksia tekstin tekemiselle. Digitaaliseen tekstiin ei riitä kynä ja paperi, vaan se edellyttää (minun mielestäni ja omassa työskentelyssäni) jollain tasolla ohjelmoinnin sekä digitaalisten, monimediaisten ilmaisualustojen hallintaa. Digitaalinen teksti vaatii koordinointia eri toimijoiden välillä, mikä toki pätee myös perinteiseen kirjallisuuteen; kirjailija tarvitsee graafikkoa, kustantajaa ja kustannustoimittajaa, ellei meininki ole DIY. Jos ryhtyisin itse tekemään jotain digitaalista, lähtökohtani olisivat MS Paint ja Windows Movie Maker. Täydellistä karvalakkiteknologiaa siis, mutta ne ovat helppokäyttöisiä ja siten välittömän ilmaisun piirissä. Samalla näiden välineiden muodostamat rajoitteet synnyttävät jo tietynlaisen estetiikan.
CR:
Sama täällä, olen aika kaukana siitä, että tiedän mitään digitaalisesta kirjallisuudesta. Ei ole minusta niin ratkaisevaa, missä tekstit tai työt julkaistaan, enemmän kiinnostavaa on, miten sitä tehdään – jos puhutaan pelkästään tekniikasta–, sopiiko se yhteen kokonaisuudessaan, ja onko siinä merkitystä sillä, että julkaistaan netissä tai muussa muodossa, oli se sitten kirja, näyttely, video tai muu, ja tärkeintä on ehkä se, mitä Henry Martinin mukaan on “mielen laatu” taiteessa, ilmaisu, jota hän käyttää keskustelussa duchampilaisesta paradigmasta George Brechtin kanssa.
PK:
Oma runotuotantoni on lopputuotteena (digitaalisuushan on toki myös väline; tietokoneeni tekstinkäsittelyohjelma on kaikkea muuta kuin analoginen) pääasiassa ei-digitaalista, mutta sen estetiikka perustuu hyvin vahvasti digitaalisen ilmaisun estetiikkaan. Digitaalisen tekstin logiikka – hyperlinkkiperiaate, muovattavuus, synesteettisyys – synnyttää perinteiseen tekstiin takaisinkytkettynä omanlaisensa jännitteen, jota pidän kiinnostavana. Perinteisen kirjan keskeinen rajoite on sen fyysinen muoto, sen kirja-oliomainen kirjamaisuus. Itse rakastan paperille painetun tekstin aistimista. Kuljetan sormea sivuja pitkin, haistan uuden paperin ja tuoreen musteen tuoksun (näin ainakin oletan). Painettu kirja, erityisesti runoutta sisältävä, on minulle aikaa kestävä artefakti, jonka esteettisyys alkaa jo ihan esineen pitelemisestä. Kirjasta puuttuu myös sähkövalon valaisema näyttö, jonka tuijottamiseen olen kovin kyllästynyt. Kirja kiehtoo, koska se samanaikaisesti kestää ja kuluu. Kirjan syntyminen vaatii valtavasti työtä, se on kuin haaste.
Digitaalisen ilmaisun estetiikkaan liittyy omalta osaltani myös toinen kysymys. Miksi jokin asia on tehty digitaalisesti, jos sen tuottama efekti olisi ollut mahdollista tehdä myös analogisesti? Toki digitaalisuus helpottaa asioita: sen avulla voi säilöä ja tallentaa erilaisten kehojen tuottamia ääniä ja eleitä. Lisäksi digitaaliseen kirjallisuuteen liittyy demokraattinen ulottuvuus eli se, kuinka samaa tekstiä on mahdollista jakaa ja levittää analogiseen nähden huomattavasti vaivattomammin ja tehokkaammin. Monimediainen teos, jossa kirjoitettu teksti, soiva ääni, ihmisen tai jonkin muun hahmon keho, on mahdollista toteuttaa installaationa oikeastaan missä vain, mikä ei toki tarkoita sitä, että tämä taltiointi olisi yhtäläinen sitä esittävien kehojen kanssa. Orkesteri paikan päällä kuultuna on eri asia kuin orkesteri levyllä.
CR:
Junamatkalla Tanskasta Berliinin puhuin nuoren muusikko-laulajan kanssa, jonka mielestä kielivalinta on aina myös esteettinen, ja hänen mielestään niin tärkeä osa kokonaisuutta, että hän oli jo ajatellut laulaa ihan keksityillä kielellä. Onhan hän ihan oikeassa, kielen estetiikasta on vain vaikea puhua (melkein yhä vaikea kun tekstin huumorista), mutta musiikin yhteydessä kielen ääni on niin keskeinen, että se on ihan itsestään selvä – miksiköhän ei ole runoudessa? Mainitsit kiinnostavasti itse digitaalisen estetiikan (ja jos ymmärsin oikein, myös etiikan).
PK:
Kiinnostavaa, miten kerroit kohtaamasi muusikon maininneen kielivalinnan esteettisyydestä. Olen itse kirjoittanut muutaman lyyrisen tekstin eri kielillä kokeillakseni, millä tavalla kielivalinta vaikuttaa ilmaisuun. Huomasin ranskan ja englannin toimivan affektiivisesti, kun taas saksa ja ruotsi tuntuivat paljon systemaattisemmilta. Ironista kyllä, tämä tuntuu jollain vastaavan jollain tasolla mielikuvaa näiden kielten kulttuurillista luonteista (englanti täynnä kielioppipoikkeuksia, ruotsi ja saksa säännönmukaisina loogisina järjestelminä).
Minulle digitaalisen kirjallisuuden pitäisi voida tarjota jotain täysin poikkeavaa, johon fyysinen kirja ei kykene ollakseen kestävällä tavalla kiinnostava. Digitaalisessa runoudessa lukemista kestävistä töistä tulee mieleen Marko Niemi, jonka töissä digitaalisuus on aidosti mielekäs työn ominaisuus. Esimerkiksi Markon Kaunopuheinen saniainen (2006), jossa DNA:n nelimerkkiselle AGTC-koodille käännetty näyte Aristoteleen Retoriikasta muodostaa visuaalisesti vihreän, solumaisesti uusiutuvan saniaisen lehden, on mielestäni todellinen digitaalisen runouden klassikko. Markon työ on ihastuttanut minua vuosia. Tämä johtuu sen kestävästä kompositiosta niin muodon, tekstin kuin ohjelmallisen luonteen puolesta.
Kun mietin digitaalista kirjallisuutta, ajattelen enemmän ääniä, liikettä, visuaalisuutta ja muotoja kuin tekstiä sinänsä. Olin kirjoittamassa, kuinka digitaalisen työn pitäisi tuntua enemmän, mikä on hassua, sillä perinteinen ”kirjamuotoinen kirjallisuus” fyysisenä esineenä nimenomaan tuntuu. Olisiko kenties niin, että perinteinen kirja yrittää tavoittaa fyysisyyden tuolle puolen, kun taas digitaalinen kirjallisuus voisi pyrki olemaan niin fyysistä kuin mahdollista?
CR:
Puhut siitä, miltä kirjallisuus ’tuntuu’. Voi olla, että se on aika lähellä sitä, en ole varma. Mutta ymmärrän kyllä sen, että digitaalinen runous voi tuntua enemmän läsnäolevalta, nykyhetkessä olevalta, kuin teksti kirjassa jolla on tietty painamisen ajankohta eikä sitä voi ladata uudelleen ikuisesti eikä se reagoi median käyttäjän kosketukseen. Mutta ehkä ei ole kyse tästä, onhan ikuinen nykyaika illuusio alusta asti. Kirja on ehkä rehellisempi, se on vain olemassa ja vaatii lukijalta läsnäoloa sen sijaan, että se väittää olevansa läsnä lukijalle.
PK:
Toisaalta digitaalisessa kirjallisuudessa kiinnostavaa on tekstin tuottamisen prosessi. Hanna-Riikka Roine ja Laura Piippo käsittelevät hiljaittain julkaistussa artikkelissaan Authorship vs. Assemblage in Digital media (julkaistu teoksessa The Ethos of Digital Environments, Routledge 2021), kuinka esimerkiksi Twitterissä kirjoitetun tekstin kerronta ei synny niinkään yksittäisen tekijän, vaan palvelun käyttäjien sekä itse palvelun oman mekaniikan toimesta. Samassa artikkelissa Roine ja Piippo käsittelevät myös kirjallisen toimijan olemusta sivuten sitä, kuinka myös digitaalinen ohjelma voi olla toimija siinä missä ihminenkin. Tekstin ja siihen kasautuvien merkitysten muodostama systeemi koostuu kiinnostavalla tavalla erilaisista toimijoista, mikä on eräs digitaalisen kirjallisuuden mahdollisuus. Mutta toisaalta, miten Twitter-syöte vertautuu esteettisesti vaikkapa Anne Carsonin runouteen? Onko näitä edes mielekästä vertailla?
Siitä huolimatta, että digitaalinen olio voi olla tekstiin liittyvien kerronnallis-semanttisten merkitysten kannalta yhtä olennainen kuin inhimillinenkin, huomaan ajattelevani digitaalista kirjallisuutta paljon inhimillisen käyttäjän näkökulmasta. Toisaalta, jos yritän samastua ”koneen” tai ”ohjelman” kokemukseen, huomaan haluavani kirjoittaa ylipäätään. Digitaalisuus on minulle kirjallinen metodologia.
CR:
Riski on, että puhutaan enemmän mediasta kuin työstä, jos puhutaan digitaalisesta runoudesta, jotain mitä haluaisin estää – mutta itse kysymys sitä ikään kuin vaatii. (Se romanttinen kysymys, että voi ilmaista ihan samaa riippumatta siitä minkälaista media käyttää). Joitain töitä ei olisi mahdollista realisoida ilman digitaalista tekniikkaa, tai sitten tekniikka muodostaa mahdollisuuskaavan töille. Onko mahdollista puhua digitaalisesta runoudesta ilman, että puhuu pelkästään tekniikasta, tai mitä siitä jää, jos otetaan se pois?
Ongelma on ehkä diskurssissa, jossa usein puhutaan figuratiivisesta sekä nonfiguratiivisesta taiteesta, kun olisi ehkä kiinnostavampi puhua mielen historiasta. Samoin puhutaan tekstin tyylilajeista, ja voi olla, että puhuttaessa digitaalisesta kirjallisuudesta sekoitetaan tekniikkaa ja tyylilajeja. En ole itse ihan varma, missä ydin oikeasti sijaitsee, mutta ehkä ne eivät ole niin erilaisia. Ehkä on hankala puhua siitä, koska se on yhä niin uusi, ja kuten duchampilainen paradigma, osoittaa pelkästään suunnan, tai ehkä ei yksi suunta tässä tapauksessa ole järkevä. Juuri monipaikoisuus, monikielisyys, monisuuntaisuus ja epäajallisuus ovat osa siitä.
PK
Tapaani hahmottaa digitaalista ilmaisua on vaikuttanut työhistoriani erilaisten koneiden parissa. Työskentelen usein veljeni maatilalla, missä olen päässyt niin ohjaamaan kuin korjaamaan todellisia ”makrotason” koneita: traktoreita sekä erilaisia maatyökoneita, kuten kylvökoneita, jyriä, noukinvaunuja, äkeitä yms. Koneiden parissa olen huomannut miettiväni myös digitaaliseen työhön liittyvää kehollisuutta sekä mainitsemaasi ”mielen laatua”. Asettuessani valtavan vaunun alle ja vääntäessäni muttereita irti olen fyysisesti jonkin toisen entiteetin sisässä; yritän hahmottaa, miten rikkoutunut laite toimii ja pyrin korjaamaan sen, jotta kehoni pystyy hyödyntämään laitteen massiivisia voimansiirto-ominaisuuksia; jotta laitteesta tulisi toimivan kehoni jatke.
Kenties tästä syystä näen digitaalisen estetiikan ennen kaikkea keinona muodostaa erilaisia koneita, jotka tuottavat energiaa ja liikettä. Monimediaalinen digitaalinen työ voi olla kokemuksellisesti valtava, immersiivinen entiteetti, mutta sitä voi olla fyysinen kirjakin. Kirjan lukemiseen ”uppoutuu”, sillä kirja tuo painettujen kirjainten ja merkkien avulla esiin maailmoja; samalla tavoin uppoudun suurten, mekaanisten laitteiden sisään. Usein digitaalisten menetelmien avulla pyritään mallintamaan banaaleja visuaalisia maisemia todellisuudesta, mikä ei sinänsä ole lainkaan kiinnostavaa. Pelkkä valokuva ei riitä kiinnostavaksi sommitelmaksi. Siksi en pidäkään digitaalisuutta minään päämääränä, vaan vain yhtenä keinona sommitelman tuottamiseksi.
Digitaalisuushan on eräs keino ylittää eräitä analogiseen työhön liittyviä prosesseja sekä kehoon liittyviä rajoitteita ja haasteita. Jäin miettimään simulaatiota ja mallintamista. Digitaalisissa töissä plastisuutta ja materiaalisuutta lähestytään joko nostamalla median erityislaatuisuus esille, mikä yleensä liittyy laitteen ”arkaaisuuteen” eli retroteknologiaan (vrt. Commodore 64 -ja Amiga-laitteilla tehty taide), tai sitten teoksen tavalla mallintaa spekulatiivista plastisuutta tuottamalla liikettä ja muotoja, joita analoginen / fyysinen materiaali ei sellaisenaan pystyisi toteuttamaan.
Molempia ehtoja noudattaa Arvi Teikarin videopeli Baba Is You (2019), jossa wittgensteinilainen kielifilosofia toimii visuaalisesti yksinkertaisen ongelmanratkaisupelin lähtökohtana. Baba Is You on kiinnostavalla tavalla ”arkaainen”. Espen Aarsethin kybertekstiteorian termein tekstonisella eli ohjelmoinnin tasolla peli on toteutettu vanhalla Multimedia Fusion 2 -pelinteko-ohjelmalla, eikä millään ”uskottavalla” ohjelmointikielellä. Pelin plastisuus puolestaan hyödyntää nimenomaan digitaalista ja ergodista tekniikkaa, jossa pelaajan ratkaisut vaikuttavat pelin maailmaan ja siinä toimimisen ehtoihin tavalla, joka analogisessa järjestelmässä olisi hyvin vaikea, ellei jopa mahdoton, toteuttaa.
Esteettisessä mielessä digitaalisuus on minulle usein yhtä kuin se väline, joka tuottaa teoksen. Digitaalisuudessa minua kiinnostaa ennen kaikkea sen todellisuutta imitoivat ja todellisia aineksia vääristelevät ja ohjaavat prosessit. Se on omalla tavallaan sellaista Jean-Luc Nancyn kuvaamaa singulaarista pluraalista olemista, jossa lukija-kokija-aistijan ulkopuolinen objekti on aina jollain tavalla osa häntä. Jokainen ulkoisesti havaitsemani objekti on aina osa minua, sillä aistin sen kehoni kautta. Digitaalinen ja analoginen ovat molemmat muttereita, joiden immersiiviset vasteet asettuvat ruumista vasten.
Retrosta ja digitaalisesta immersiosta tulee mieleen vielä Johannes Rojolan tietokonepeli My Summer Car (2016), jossa pelaajan on tarkoitus rakentaa alusta loppuun 1970-luvulta oleva Datsun 100A -merkkinen kesäauto. Peli mallintaa Datsunin rakentamista uskollisesti ja pikkutarkasti, ja samalla pelaaja oppii käytännössä rakentamaan oikean auton. Lopulta väliä ei oikeastaan ole sillä, onko pelaajan hallussa fyysinen vai digitaalinen Datsunin mutteri, sillä affektiivisesti molemmat mutterit ovat saman maailman eri puolia. My Summer Car on digitaalisesti tuotettu immersio analogisesta ja analogisesti tuotetusta koneesta, jonka pikkutarkka jäljittäminen on itsessään esteettinen teko. Maurice Merleau-Pontyn tavoin ajattelen, että ”maailma on tehty samasta aineesta kuin ruumis”, enkä näe siinä mielessä eroa analogisen ja digitaalisen työn ja tuotteen välillä, jos sommitelma on digitaali-Datsunin tavoin täynnä vahvoja kulttuurillisia affekteja. Kaikki mutterit asuttavat lopulta samaa maailmaa.