Meitä oli muusikko kla-Sari ja hänen kaverinsa toi-Mari, oikeastaan graafinen suunnittelija. Haluan erikseen mainita kood-Arin, arvoituksellisen täsmällisiä puheenvuoroja käyttävän tyypin. Minä kirjoitin runoja. Kerroin, että vastapainoksi kiinnostuin yhteisten asioiden äärellä oleilusta, sillä ammatissani kohtaamiset tapahtuvat usein mielen toreilla ja turuilla.
Oli lauantai. Ryhmämme tehtävänantona, kuten muidenkin ryhmien, oli suunnitella kiinnostava ja toteuttamiskelpoinen digitaalisen kirjallisuuden teos. Viikonloppu aikaa – niinpä me kiiruhdimme kohti aivomyrskyn salamoivia sisäkehiä.
Ukkonen kävi pimeässä. Yhtään kiintopistettä välähdykset eivät kuitenkaan valaisseet. Ei nähty majakkaa, ei polkua johdattelemassa maiseman halki määränpäähän tai edes sinne suuntaan. Aivan kuin kukin olisi puhunut omaa uhanalaista kieltään, lennättänyt ja ampunut savikiekkoja, jokainen omilla välineillään.
Kolme tuntia katosi. Sitten Arin kommentti maadoitti jännitteen: ”Tässä ammutaan niin kauas, ettei maali ole tällä säällä edes näkyvissä”. Mihin Mari: ”totta, tarvittaisiin vain, ihan mitä vain, että pääsisimme alkuun.” Sarin tavoin aloin nyökytellä.
Mikä hyvänsä on hyvä lähtökohta – sanotaan nyt vaikka, että kivi. Ennen kuin alamme rakentaa kivilinnaa digitaalisen vuoren rinteelle, on syytä pohtia kiven olemusta. Samalla tavalla kuin kynä kuljettaa joskus kättä, kunhan sormet ensin tarttuvat siihen, kenties ajattelu voisi tapahtua kiveä luonnostelemalla; kokeilemalla ensin, miten se voisi toimia ja miltä se voisi tuntua.
Tulisi erilaisia vuodenaikoja, sääilmiöitä ja käyttäjiä, jotka koettelisivat teoksemme ontologiaa. Mitä tapahtuisi, jos sata nollaa hyppäisi samaan aikaan? Sanotaanhan pediassakin, että kivi on seosmateriaali, joka koostuu nollista ja ykkösistä.
Teimme viisaasti: päätimme syödä lounasta ja poistua etäyhteyden ääreltä happihyppelylle. Kun tulimme takaisin, emme puhuneet ruoasta, vaan siitä millaista oli ollut ja mitä olimme kohdanneet ulkona. Sari oli poiminut taskuunsa pienen punertavan kiven ja ihmetteli, miltä metsä näyttäisi Marsissa. Totta, voisiko marsilaisessa metsässä olla elämää? Mutta palataan kiven pinnalle. Kivellä on esimerkiksi mittansa ja painonsa. Mutta mitä sillä ja sille voi tehdä? Tai kuka voi tai mikä? Sitä voisimme miettiä. Sen lisäksi että todellisuus, johon kivi kuuluu, ehdottaa sille kasassa pysymistä tai hajoamista, paikallaanoloa tai liikettä. Sekä päinvastoin: tokihan myös todellisuus on kiven osa. Todellisuudet.
”Mitä jos kivet olisivat kirjaimia”, taisin pohdiskella kuin yhdestä suusta. ”Tai sanoja tai tavuja”, Mari lisäsi. Arin mukaan tietojenkäsittelyn näkökulmasta puhutaan merkkijonoista sekä niiden käsittelystä, mihin Sari tiedusteli, voisiko äänteitä tai puhetta ajatella samalla tavalla.
Iltaa kohden päädyimme siihen, että digitaalisessa maailmassa kivet, kalliot ja kirjaimet voivat muistuttaa tai olla muistuttamatta kaimojaan. Niinpä leikkasimme paperilappuja, kivi 1, kivi 2, kivi 3 ja niin edelleen, kukin tykönään; annoimme niille ominaisuuksia, jotka alkoivat kytkeytyä toisiinsa yllättävin tavoin. Niitä yhteen kootessa hahmottui emergentti maailma, jossa pienet, näennäisesti yksinkertaiset osat liittyisivät toisiinsa ja muodostaisivat jotakin ennalta arvaamatonta.
Puhuimme kehikosta, jonka sisällä kivet järjes(täy)tyisivät kiviriveiksi. Hiekanjyvät hiekkalinnoiksi.
Myöhäinen aika hieraisi silmiämme, mutta kaikista näki, että odotimme innolla sunnuntaita, konkretiaa ja kokeiluja. Ari aiheutti hämmennystä paljastaessaan, että oli keskustelun lomassa työstänyt editoria, jonka avulla kiviä saattoi luoda, luokitella ja yhdistellä annettujen ominaisuuksien perusteella. Edelleen oli epäselvää, mitä olimme tekemässä, mutta kaikista välittyi tunne siitä, että kivisin tie oli kuljettu.
Mietin, saisinko nukutuksi. Mietin myös päivän kulkua.
Tulin tapahtumaan etukäteen mietityllä konseptilla, valmiina edistämään ja vartioimaan sitä henkeen ja vereen. Enkä tainnut olla ainoa. Me katsoimme asioita ensin omista näkökulmistamme, mutta yhteistyö alkoi sujua, kun päästimme niistä irti ja antauduimme vuorovaikutuksen vietäväksi.
Siitä päivästä lähtien kivi on puhunut minulle. Kivillä voi merkitä mitä tahansa: esimerkiksi tapahtumia ja polkuja. Kaikenlaisia hahmoja. Tänään meidän ryhmämme löysi päämäärän sijasta prosessin. Ainakin resurssien kannalta voi olla tarkoituksenmukaista luonnostella, toteuttaa ja kokeilla yksi kerronnallinen kohtaus tarinasta tai yksi tila maailmasta tai yksi reitti määränpäähän kerrallaan. Minun tapauksessani kysymys oli monin solmuin kietoutuneesta reitistä uneen ja uuteen päivään.
Kirjoittaja on runoilija ja Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelman vierailijaprofessori.