Tämä teksti aloittaa digitaaliseen kirjallisuuteen keskittyvän Kirjoituksia -tekstisarjan.
Avaruus: kuvittele internet kolmiulotteisena paikkana, johon me kurkistamme näistä pienistä näyttöpäätteistämme. Paikkana, joka heijastuu näytöltä pintoina, näinä mustina painaumina ja valkeana keitaana. Kuvittele, että väleissä on vielä jotain muuta, kuten molekyyleissä toisiinsa kiinnittyvien atomien väleissä on, ja atomin ytimen ja elektronien välissä on. Jokin ontto, särisevä tila. Ei ole kummallista, että siellä voi liikkua. Eikä ole kummallista, että siellä kasvaa vihreitä videopuita ja oksat sohivat toisiaan.
Ajatellaan internet avaruuden kaltaisena: verkkosivut toimivat siinä pisteinä, kuten avaruuden pintaan painautuvat taivaankappaleet. Ja kuten avaruudessa, niidenkin välillä on huomaamaton seitti, painovoimien välinen tasapaino, joka huojahtelee, kun jokin sen osasista liikahtaa. Kuten planeetat painautuvat avaruuteen, painautuvat tässäkin yksittäiset tekstit ja paikat virtuaalisen kudoksen pehmeään pintaan. Digitaalisella runolla on oma tilallisuutensa, koodista muodostuvat molekyylisidoksensa, tihentymänsä.
Vierelläni selainikkunassa on Nokturnon digitaalisessa residenssissä työskennelleen Kyle Bootenin juuri valmistunut To Pray without Ceasing -teos, eräänlainen internetin rukoilualusta, joka generoi rukouksia vastineeksi tarvetta ja toivomuksia esittäville, ”I need”-muotoisille Twitter-päivityksille. Teoksen seuraaja voi sytyttää Twitter-alttarille kynttilöitä, mutta alustalla on liikuttava varoen; teos nimittäin huomauttaa, mikäli hiiri (tai tässä tapauksessa nuolen virkaa toimittava rukousemoji) liikkuu rukoustilassa liian nopeasti, mikäli siis lukija vaikuttaa levottomalta. Huomautuskenttä ponnahtaa näkymään:
Here one must move slowly.
Hiiri liikkuu varomattomasti ja taas:
Please.
Teksti virtuaalisessa tilassa on nimenomaan teksti tilassa. Sillä on seinät, katto: rajansa. Sillä on nimi ja sijainti ja sinne voi navigoida. Siten virtuaalinen, digitaalinen kirjallisuus on yhtä lailla tilallista kuin paperille painettu, vain paperin reunoihin rajautuva kirjamuotoinen teos. Teksti jatkuu vain laajemmalle kuin silmä kantaa; tekstin aliseen, kirjainmerkkien taakse.
Usein esimerkiksi kineettisen[1] eli tekstin liikkeeseen perustuvan runon tai muun tekstin lukeminen on tilallista, kuvan katselua muistuttavaa tutkailua ennemmin kuin lineaarista lukemista. Tekstin levoton tai verkkainen liike pitkin näyttöä voi olla yhtä mielekäs tarkasteltava kuin tekstin varsinainen sisältö. Usein sisältö ja liike toimivat suhteessa toisiinsa.
Digitaalisessa tilassa tekstillä on myös ajallinen ulottuvuutensa, jonka se toisinaan itsekin tiedostaa; Bootenin To Pray without Ceasing -teoksessa verkkaisuus vaikuttaa teoksen katselukokemukseen; kummallinen, kunnollinen tunne tulee siitä, kun teosta uppotuu katselemaan pitkään liikkumatta.
Maria Matinmikon ja Markku Eskelisen proseduraalista Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää -proosateosta lukiessa taas kunkin tekstikatkelman tutkailuun käytetty aika vaikuttaa siihen, millaisia tekstejä lukijan eteen seuraavaksi ilmestyy. Teksti siis lukee lukijaansa. Tekstikappaleita voi selata tunnin ajan omaan suuntaansa, minkä jälkeen reitti nollaantuu. Kuinkahan monta kertaa teos olisi käytävä läpi, jotta kaikki mahdolliset tekstirakenteet (tai hajoamat, fragmenttien järjestykset) tulisivat esiin? Ja vielä: jokin teoksen toimintaperiaatteessa muistuttaa yhä uusia kissavideoita katsojan eteen tarjoavasta algoritmista (mitä olisivat runouden kissavideot), mutta kuitenkin kokemus on etäällä, jotakin ihan toista.
Myös Bootenin To Pray without Ceasing toimii tavallansa vastahaassa suhteessa levottomaan sosiaalisen median tai sähköpostin selailuun. Nopeista hiiren liikkeistä ponnahtavat huomautukset saavat katsojan liikuttamaan hiirtä kuvapinnalla hitaasti, pikkuriikkisen kerrallaan, kuin hiippaillen. Residenssipäiväkirjassaan Booten itsekin toteaa havahtuneensa tavanomaisen selailun nopeuteen: “Debugging this part of the code has given me the opportunity to see just how quickly and blithely my cursor usually jitters and sprints around the screen.” Samalla teos omistaa sanamassoista generoidut (ja yllättävän osuvat) rukouksensa vähän seurattujen Twitter-käyttäjien unettomille ajatuksille.
”Vastauksia on mielenkiintoista lukea, erityisesti niitä, joissa kirjoittaja yrittää selittää ja joskus ymmärtääkin miten päätyi nykyiseen tilaansa. Yleensä syytökset kohdistuvat Tinderiin, Facebookiin, lentokenttien mainostauluihin ja aikakauslehtiin. Ne ovat sytyttäneet halun poiketa tallatuilta poluilta tai halun tulla tallatuksi. En usko kumpaankaan selitykseen, koska niillä on samanlainen rakenne. Vaikka kaikki virtaa, tulva ei tuo veden varaan joutunutta takaisin.”
Maria Matinmikko & Markku Eskelinen: Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää
Digitaalisessa kirjallisuudessa siis on ajallinen ja tilallinen pintansa, materiaalisuutensa. Kiehtovaa on myös esimerkiksi kineettisen runouden liike, sillä runoudessa ja kirjallisuudessa on ennenkin tavoiteltu rytmillä luotua liikkeen tuntua[2]: esimerkiksi nyt vaikka Virginia Woolfin Aalloissa (jossa tekstin rytmi on aaltomainen) tai runomitoissa.
Painetussa kirjallisuudessa tekstin liikkeen voi käsittää säkeiden, pisteiden, äänteiden tai muiden materiaalisten elementtien luomana typografisena[3] tai rytmisenä kuviona (tai lausuttuna äänihuulissa tuntuvana rytmin liikkeenä, tietysti). Mitä tälle kuviolle tapahtuu, kun liike äkisti mahdollistuu ja toteutuu todella jossakin rajatussa[4] tilassa tapahtuvana heilahteluna tai vaelluksena? (Ajattele vaikka kirjamuotoista runoteosta, jossa yksittäiset sanat tai kirjainmerkit olisivat siirreltävissä, muistuttaisiko se silloin lasten luukkukirjaa?)
Milka Luhtaniemen videomuotoinen teos Yhden suhde yhteen koostuu kahdesta rinnakkaisesta tekstikentästä, joilla kursori leikkaa ja liittää sanoja kentille erirytmisesti; kun yhdeltä tekstikentältä leikkautuu jotain pois, ilmestyy toiselle jotakin toista. Näin runon myötä yksi kenttä alkaa tyhjentyä ja toinen täyttyä. Taustalla soi ääniraita, jolla on hälyä ja ääneen puhuttuja katkelmia. Teos tuntuu kuin korjailevan itseään, tai yhtä hyvin rakentavan itseään alati uudestaan. Kineettisestä korjailusta tai muotoutumisista tulee myös mieleen Marko Niemen ja Dan Waberin a niin kuin koira, jossa kirjaimet kallistuvat, pujottautuvat tai kaartuvat eläinhahmoiksi (totta kai h-kirjain on kirahvi!) Muotoutumisten seuraamisessa on jotakin rauhoittavaa.
Kuinka teksti sitten upottaa lukijaa omaan tilaansa (kuten planeetat uppoavat pehmeään kudokseen)? Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää -teoksen tekstikatkelmat seuraavat toisiaan ja menetelmää alkaa jäljittää: millaiseksi teksti muotoutuu, kun katkelmasta toiseen siirtyy tiuhaan, entä hidastempoisesti? Lukemisen menetelmällisyys terminä kutkuttaa. Bootenin teoksen taas voi jättää rukoilemaan taustalle ja palata toisinaan vaihtamaan kynttilät. Tila jää viereen kellumaan.
Ja sitten, on muutakin: sattumanvaraisempia uppoutumisia, jokin satunnainen kohta, kielen painaumat, näytön yllä himmenevä talvinen taivas.
[1] Joskus paljaalla silmällä on vaikeaa nähdä, miksi yksi runo on määritelty kineettiseksi, toinen videorunoksi ja kolmas animaatioksi. Näissä kaikissa on samankaltaisuutensa; usein liikkuvat, visuaaliset elementit. Yleensä selitys runon lajimääritelmälle on löydettävissä sen kirjallisuus- ja taidehistoriallisesta taustasta, joka taas kaikuu teoksen tekotavoissa. Esimerkiksi kineettinen runous kumpuaa paljolti konkreettisen runon perinteestä, jossa typografia ja yksittäiset kirjainmerkit ovat runon keskiössä. Useimmiten kineettinen runous on äänetöntä, visuaalista kirjainmerkkien liikettä, konkreettisen runon tavoin jollakin tapaa ”pelkistettyä”. Äänettömyys, kirjainmerkkeihin perustuvuus ja tietenkin liike ovat kuitenkin kenties parhaat kineettisen runon tunnistustavat. Animaatiossa ja videorunoudessa tausta on taas usein elokuvataiteessa. Näissä molemmissa runo on useammin äänekäs ja tekstielementtien lisäksi se muodostuu muista visuaalisista elementeistä; väreistä tai liikkuvasta kuvasta.
[2] Siru Kainulainen käyttää termiä tuntu kuvaamaan rytmin tuottamaa sanatonta ilmaisevuutta (Kainulainen, Siru 2016, Runon tuntu. Helsinki: Osuuskunta Poesia.)
[3] Kirjainmerkkien ja sanojen asetteluun perustuvana
[4] Tai sitä vastoin rajaamattomassa tilassa, tilan reunojen ulkopuolelle jatkuvana liikkeenä tai sen illuusiona. Katso esim. Jim Andrewsin Seattle Drift (Seattlen Ajopuu, suom. Marko Niemi)
Kirjoittaja on digitaalisen kirjallisuuden hankkeen koordinaattori
Tätä tekstiä kirjoittaessa kuunneltiin: Kalejdoskop: Eviga planeter, ett gammalt piano och senaste nytt. Sveriges Radio.
Lähteitä ja lukemistoa:
Booten, Kyle 2020, To Pray without Ceasing. Nokturnon digitaalinen residenssi. [https://nokturno.fi/digitaalinen-residenssi/kyle-booten/]
Kainulainen, Siru 2016, Runon tuntu. Helsinki: Osuuskunta Poesia.
Luhtaniemi, Milka 2020, Yhden suhde yhteen. Nokturno 6/2020. [https://nokturno.fi/poem/yhden-suhde-yhteen/]
Niemi, Marko & Waber, Dan 2008, a niinkuin koira. Julkaistu Nokturnossa 2008. [https://nokturno.fi/poem/a-niinkuin-koira/]
Matinmikko, Maria & Eskelinen, Markku & Niemi, Marko 2018, Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää. Julkaistu Nokturnossa 2018. [https://nokturno.fi/poem/lahes-tunnistamaton-mahdollisuus-menettaa/]